Totta vai tarua?

avain_1Onko taru totuuden vastapari, vai onko se sittenkin valhe? Meidät on opetettu pienestä asti puhumaan totta. Ihan pieni lapsi ei osaakaan valehdella, hän on umpirehellinen. Hän oppii käyttäytymistä mallista, seuraamalla muiden esimerkkiä. Vielä eskari -ikäisen silmistä näkee, kun hän valehtelee. Hänen koko olemuksensa ja kehon kielensä viestii, jos hän ei puhu totta. Ennemmin tai myöhemmin hänkin oppii taitavaksi valehtelijaksi.

Totuus on tarua ihmeellisempää.

Lausumme pieniä valkoisia valheita harva se päivä. Sellaisia, jotka koemme oikeutetuiksi sen vuoksi, ettei niiden uhri koe tulleensa huiputetuksi. Mieheni kysyi minulta, että mitä minä haluan syntymäpäivälahjaksi. – En minä mitään tarvitse, sanoin. – Oletko ihan varma, etten halua mitään, hän kysyi. – Kyllä olen, sanoin. Ja sitten minua harmitti, kun hän ei ostanut minulle lahjaa. Vaikka sanoin, etten tarvitse mitään, en halua mitään, niin olisin silti halunnut.

Suu valehtelee, mutta silmät puhuvat totta.

Olemme mestareita keksimään tekosyitä, jotka eivät ole totuuksia. Joku kysyy meiltä, mitä kuuluu. -Ihan hyvää, vastaamme – vaikka kaikki olisi päin honkia. Vaikka halkeaisimme surusta tai rypisimme onnettomassa parisuhteessa. Olin nuorena tyttönä Alkossa töissä. Joillakin oli valtava tarve selittää, miten hän tarvitsee kastikkeeseen punaviiniä tai ruoanlaittoon tai leivontaan alkoholia.

Totuus ei pala tulessakaan.

Kaikki varmasti yrittävät välttää suoranasta valehtelemista. Mutta miten vilpittömästi kohtaamme kanssaihmisen? Olemmeko mieluummin hiljaa, kuin kerromme totuuden? Vai lauommeko totuuksia päin naamaa, vaikka näemme, että toista sattuu. Totuus saattaa satuttaa. Minä olen herkkä toisten arvostelulle. Vaikka jossakin roolissa olen itsevarma ja vahva, niin henkilökohtaisissa asioissa olen herkkä. En haluaisi olla, mutta olen.

Onneksi kukaan meistä ei ole erehtymätön. Usein virheitä voi korjata. Voimme pyytää anteeksi ja antaa anteeksi ja jäädä ehkä pohtimaan asioiden todellista laitaa. Ottaa opiksikin. Rehellisyys on vaikea laji. Vielä vaikeampaa on olla itselleen rehellinen. Miksi? Häpeän vuoksiko?

Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli.

Ihmisen oma kokemus, se mitä hän näkee, kuulee ja tuntee, kietoutuu aina hänen tulkinnakseen asian todellisesta laidasta. Ajattelen meidän naisten ovi_1olevan tulkintojen tekemisessä ihan eri tasolla, kuin mitä miehet ovat. Miehet enemmän kuulevat vain ne sanat, joita lausutaan. Nainen miettii, mitä muuta nuo sanat tarkoittavat. Ihmisten vuorovaikutukseen liittyy olennaisesti juuri se, että käsitämme toisiamme väärin. Emme kuuntele pelkkiä sanoja, vaan lisäämme niihin merkityksiä.

Rasva on terveellistä. Niin on tieteellisesti tutkittu ja todennettu. Rasva on epäterveellistä, tutkimuksissa todetaan myös. On minun oma tehtäväni punnita, kenen argumentit painavat. Jos joku asia on epätosi, se ei välttämättä ole valhe. Taannoin oli kohu valelääkäristä. Häntäkin puolustettiin, sillä hän osasi kohdata paremmin potilaitaan.

No, jokaisella on omat salaisuutensa. Jos kiellämme ne, valehtelemme.

 

Tätä kirjoitusta varten luin kirjan Stenius, Y. 2004. Totuudesta ja valheesta. Kirjapaja. Helsinki.

 

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin