Taistelu herkkuja vastaan

Millaista olisi täydellinen elämä ilman kamppailua siitä, mitä saa syödä ja kuinka paljon? Olisiko se kevyttä, puhdasta ja vahvaa oloa, jolloin kokisi olonsa levänneeksi ja hyväksi, eikä enää kaipaisi sitä, että söisi liikaa jotakin. Kyseessä olisi siis vastakohtainen tunne sille, kun on syönyt liikaa herkkuja. Tämä olo lienee sinullekin tuttu.

Herkkuöverit – onko tällainen termi tuttu sinulle? Jos sinä vedät herkkuöverit, mitä olet syönyt? Minä olen syönyt ehkä pizzaa ja jotakin ihanaa jälkiruokaa. Tai sitten naposteluosastolta juustoja, suolakeksejä tai ruissipsejä, irtokarkkeja kenties. Okei, olen herkutellut viikonloppuna. Miten sitten saada putki poikki?

Ehkä ei ainakaan kannata katsoa somen uutisvirtaa, joka vilisee piirakoita ja kavereiden toinen toistaan upeampia ruokapäivityksiä. Auta armias, jos menet tykkäämään jostakin piirakkakuvasta, kohta uutisvirtasi vilisee piirakoita. Ja tietäähän sen, mitä tapahtuu, jos päättää, ettei ajattele piirakoita.

Pohdin sitä, mikä on se heikko hetki, jolloin teen kuin salaa itseltäni päätöksen syödä liikaa herkkuja. Iskeekö tuo hetki silloin, kun ”ei ole mitään tekemistä”. Yhtäkkiä päähän putkahtaa ajatus siitä, että mitähän seuraavaksi voisi syödä. Tekisi niin mieli jotakin hyvää. Juuri tässä hetkessä olisi viisasta ottaa järkevä välipala ja suunnata vaikka ulos. Sen sijaan, jos veren sokeri on liian matalalla ja olet syönyt päivän aikana liian vähän, voi taistelu olla voimia vievä ja luultavasti häviät sen.

Onko niin, että herkkuhimo iskee yleensä silloin, kun on yksin? Eli onko lopulta kyse siitä, ettei oikein osaa olla yksin? Eli onko kyse niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin yhteydenkaipuusta? Ihmekö tuo, jos kaipaa seuraa, kun ei ketään saa nähdä. Kun ei voi olla turvallisesti yksin omien ajatustensa kanssa, sitä tulee hakeneeksi turvaa ulkopuolelta.

Herkut eivät siis ole ongelma. Jos sallisi itselleen minkä tahansa herkun, tai siis kohtuullisen määrän sitä, voisi istahtaa nauttimaan siitä hyvällä omallatunnolla. Mutta missä ovat nykyään esimerkiksi lakupatukat kaupassa? Ei niitä varmaan edes valmisteta. Pienet pussit ovat muuttuneet jätti-mega-karkkipusseiksi ja irtokarkkilaarien reunalla on järjettömän suuret paperikassit. Voiko niihin ostaa vain muutaman karkin? Toki.

Jos kyseessä onkin riippuvuus, ei kysymys olekaan siitä, kuinka paljon tai kuinka usein syö, vaan siitä, kuinka paljon herkut pyörittävät mieltä. Tällöin herkuttomuus voi olla suorittamista. Koko ajan vain lasketaan, kuinka kauan on oltu ilman herkkuja.

Olen kokenut aivan välttämättömäksi sen, että pysähdyn ajattelemaan rauhassa, mistä oikein on kysymys. Tiedostan, että kaipaan mielihyvähormoneja, joita herkuttelu tuottaa – mutta että raja on hiuksenhieno sille, että jos syö liikaa, kokeekin syyllisyyttä ja ahdistusta. Ei riitä, että joku pieni asia onnistuu kerran, vaan minun täytyy onnistua tuossa tilanteessa aina uudelleen ja uudelleen. Luon siis uusia tapoja, uusia rutiineja, jotka tukevat tavoitettani.

Minulla on kaksi mahtavaa täsmäasetta tähän taisteluun. Ensimmäinen on nimeltään Fight Club – The Momentum Game. Olen saanut voimaa ja virtaa, kun olen joka arkiaamu uskollisesti aloittanut Jarmo Riskin suunnitteleman treenin klo 6. Treenaaminen onnistuu, kun Virpi Sarasvuo näyttää mallia ja 23 minuutin harjoituksen jälkeen olen entiseen tapaan lähtenyt aamulenkille. Aamulenkillä kuuntelen valmentajani Jari Sarasvuon minulle räätälöidyn luennon.

Mikä se toinen ase on? Se on suuri kimppu tulppaaneja. Minkä tahansa taistelun voittamisessa tulppaanikimppu on vahva ase.

Iloa viikkoosi!

-Harriet

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin