Syksyn säveliä

Syksy saapui liian äkkiä. Puoli vuotta sitten hehkui toukokuu. Nyt se on kaukainen muisto.

Rakastan ruskan värejä. Ilman niitä tulisin hulluksi tähän aikaan vuodesta. Olen saanut tilaisuuden viettää aikaa itsekseni ja ajatella. On ihmeellistä istua rauhassa tekemättä mitään, ottaa muistikirja käteen ja selailla sitä. Miettiä sitä, mitä pitäisi miettiä. On arvokasta odottaa, millainen ajatus ottaa tilaa tuossa hetkessä ja alkaa pyöriä päässä.

Liian paljon arjessa tulee touhotettua kaikenlaisen joutavanpäiväisen parissa. Ajasta on tullut niin kallisarvoista, että liian pitkäksi venyvä palaveri tuntuu ajanhaaskaukselta. On pakko keskittyä siihen, että käyttää aikaansa mieluummin sellaisten ihmisten kanssa ja sellaisten asioiden parissa, jotka tuovat tullessaan hyvää mieltä ja oloa.

Jos kerran aikaa on vain vähän, niin miksi tuhlata sitä vähääkin tekemällä asioita, joita en edes halua tehdä?

Kadut täyttyvät askelista. Ihmisillä on kiire. Musta, märkä asfaltti pakottaa kävelemään nopeammin. Että varmasti ehtii perille. Onko liian monta rautaa tulessa? On.

Syksyllä tunnen, että elämä on luopumista. Tuntuu hyvältä panna käsi käteen ja olla hiljaa. On surullista ajatella, että kesä jää taakse. Minä, kesän lapsi, nautin eniten juuri auringosta ja lämmöstä.  Syksy lyö minua märällä, kylmällä rätillä ja tuo eteeni pelon vieläkin kylmemmästä, pimeästä ja kosteasta. Tuota kaikkea on pakko mennä karkuun tarttumalla innostaviin asioihin, jotka sytyttävät!

Yksin kotona

Olen nauttinut yksin olosta. Rakastan järjestystä ympärilläni. Tavaroilla on paikkansa ja minun on helppo olla huushollissa, jossa kukaan ei jätä vaatekasoja mihinkään. Tunnustan, minulla on neuroosi. Kerrankin se saa mitä haluaa.

Mutta ei minun elämääni aiemmin sekaisin olevat tavarat ole saaneet tuntumaan kaoottiselta. Se on ollut helppo tekosyy kiukutella kotona, tosiasiassa minulla on vain ollut muita paineita ja vaatimuksia liikaa. Nyt kun ei voi kiukutella tavaroista ja silti kiukuttaa, täytyy miettiä, mistä tuo kiukku oikein pohjimmiltaan kumpuaa.

Ennen siis tuohon ärsyttävään oloon auttoi se, että siivosin huushollini. Nyt minun täytyy siivota omia sisälläni olevia ajatuksia. Mistä murehdin turhaan? Mihin asiaan oikeasti voin vaikuttaa tai en voi vaikuttaa – niitä on turha murehtia, joihin ei voi vaikuttaa. Ehkä kuvittelen, että minun täytyy sitä ja täytyy tätä. Ei täydy.

Mitä minun sitten täytyy? Mikä on asia, joka tuottaa minulle iloa ja antaa voimavaroja. Juuri nyt koen, että haluan pitää huolta kehostani. Haluan palkita sitä siitä, miten se kantaa minua. Miten se auttaa minua kulkemaan paikasta toiseen ja tuottaa minulle hyvää oloa. Tämä kuulostaa itsekkäältä ja toden totta, sitä se onkin. Mutta jos minä voin hyvin, on ihmisillä lähelläni paljon hauskempaa kanssani!

Syksy tekee minut alakuloiseksi. Vastaisku tuolle alakulolle on etsiä syksyyni minulle iloa tuovia asioita. Kirjoittaminen on yksi niistä!

Ajattelen syksyn värejä. – Ajattele vaan, kohta niitä ei enää ole, sanoi siskoni.

Ei niin, huokaan.

Mutta hymyilen, kun ajattelen sitä rumaa, ruskeaa risua. Sen sisällä on elämää, vaikkei uskoisi! Menee vain puoli vuotta ja sieltä risun sisältä puhkeaa uusi, vihreä elämän silmu!

Puoli vuotta on lyhyt aika ihmisen elämässä. Sinä aikana ehtii tehdä paljon hyvää, vaikka keskittyisi myös lepoon.

Hiukan surumielisenä syksystä,

Harriettisi

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin