Saako sanoa ihan mitä haluaa?

Huomenta! Mitä sinä haluaisit, että kahvikuppisi kyljessä lukisi?

Sain Kirkkopäivillä osallistua tilaisuuteen, jonka otsikko kuului: Mistä saa puhua, mille saa nauraa? Kupletin juoni oli sellainen, että piispa Teemu Laajasalo haastattelu koomikko Joonas Nordmania ja puheenjohtaja Jussi Halla-ahoa. Käsiteltävät teemat liittyivät sananvapauteen, poliittiseen korrektiuteen ja turvallisiin tiloihin ja ohjelmassa luvattiin, että illan aikana etsittäisiin ilon, ivan, kiusaamisen ja komedian rajoja.

Sananvapaus on asia, joka on turvattu Suomessa perustuslaissa. Ihmisellä on oikeus ilmaista oma mielipide, mutta on vaikeaa avata yksiselitteisesti sitä, missä kulkee raja – sillä ihan mitä tahansa ei kuitenkaan voi julkisesti sanoa. Jokaisella ihmisellä on myös perustuslaillinen oikeus olla turvassa.

Journalistiliitto kuvaa sananvapautta niin, että siihen kuuluu provosoivien ja jopa loukkaavien ilmaisujen esittäminen, kunhan ei ylitetä sitä, mitä voidaan pitää yleisesti hyväksyttävänä. Se korostaa, että sananvapauteen kuuluu vastuu – eli ihan mitä tahansa ei voi sanoa. Yksityiselämää loukkaavaa tietoa ei rikoslain nojalla voi levittää ja kunnianloukkaus on rikoslaissa kielletty, mutta jotenkin tuntuu siltä, että liian usein jostakin asiasta nousee kohu, johon liittyy jonkun ihmisen kokemus kunnian menettämisestä.  

Halla-aho sanoi tuossa em. debatissa, että ihminen on vapaa sanomaan sellaisia asioita, joista ei tule kenellekään paha mieli. Tulkitsin, että hänen mukaansa on ristiriitaista, että ihmisellä on mahdollisuus ilman ennakkosensuuria sanoa mielipide jostakin asiasta, mutta sitten hän joutuu kuitenkin kantamaan vastuun seurauksista.

Jonas Nordman puhui stand upista ja tv-viihteestä, joissa yleensä otetaan joku ihminen satiirin ja huumorin kohteeksi. Silloin kuitenkin on tavallaan sanaton sopimus siitä, että asia on ihan ok. Ihminen, joka tulee stand uppia katsomaan, tavallaan altistuu eturiviin istuessaan sille, että hän saattaa joutua osaksi koomikon showta. Eikä hän siitä asiasta vedä hernettä nenään. Samoin esimerkiksi perheen tai vaikkapa harrastusporukan kesken saatetaan heittää melko mustaakin huumoria jostakin asiasta, mutta tuolloinkin on ”sopimus” siitä, että näin voi tehdä. Somessa ei kuitenkaan näitä sopimuksia ole. Ehkä siksi se on niin oikea mielensäpahoittajien valtakunta.

Keskustelussa puhuttiin melko oivalluttavalla tavalla siitä, kenestä on sopivaa tehdä sketsejä. Kun kaikki ne ryhmät, joista ei ole sopivaa tehdä viihdettä, jätetään pois, jää jäljelle vain melko pieni otanta. Onko niin, että jäljelle jää Uuno Turhapuro –tyyppinen suomalainen mies. Hän kestää huumorin eikä pahastu, vaikka hänelle vähän naurettaisiinkin. Nordman totesi, että jos esimerkiksi romanit itse tekisivät itsestään viihdettä, olisi se ihan ok, mutta niin kauan, kun valtaväestö tekee vähemmistöstä vitsejä, se voidaan kokea hyvin loukkaavana.

Kysyin omilta lapsiltani, että mitä he ajattelevat, mitä sananvapaus tarkoittaa. Nuorempi, 9-vuotias sanoi, että se tarkoittaa sitä, että saa vapaasti sanoa mitä haluaa. Hän jatkoi vielä, että Suomi on vapaa maa. Vanhempi, 11-vuotias totesi, ettei mitä tahansa voi kuitenkaan sanoa, vaikka mielipiteensä voi sanoa. Esimerkiksi rumia ei voi puhua siksi, että jotakin sellainen voi loukata.

Ennen, kun puhuttiin kavereista selän takana pahaa, jäi tuo asia yleensä sinne. Sinne se hautautui. Nyt se saatetaan äänittää videoksi ja näin se lähtee elämään aivan omaa elämäänsä. Monilla on hyvin pahoja kokemuksia siitä, miten sana on satuttanut. Sanan miekka on ehkä viiltänyt niin syvän haavan jonkun ihmisen sisimpään, ettei hän koskaan unohda kokemaansa.  Monet julkisuuden henkilöt eivät halua lukea kommentteja heistä kirjoitetuista ja jaetuista haastatteluista, sillä siellä käytävä keskustelu voi olla hyvin loukkaavaa. Tarvitaanko siis turvaa sanoilta?

Halla-aho sanoi tuossa keskustelussa, että ihmisen ei saisi loukkaantua mitättömistä iskuista. Voikohan ihminen vain päättää olla loukkaantumatta? Ainakin hän voi päättää olla lukematta häntä koskevaa kirjoittelua, mutta siitä huolimatta mielipiteet voivat muuta reittiä kantautua hänen korviinsa. Onko uhriudesta on tullut tavoiteltua pääomaa? Halla-aho väittää, että on. Minä ajattelen niin, ettei kovin moni ihminen tietoisesti halua valita uhrin osaa. Mutta kun hän alkaa kertoa omista kokemuksistaan, se hyvin usein kuulostaa siltä.

Kiitos, että luit sanojani. Iloa ja valoa päivääsi! Harriet

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin