Levon hetki nyt lyö

Pääsiäinen on kutsunut minua lepoon ja rauhaan.

Nukahdan jo aikaisin sohvalle. Yritän pitää silmäni auki ja pysyä kiinni kiinnostavan draamasarjan juonessa. Mutta uni voittaa väkisin. Olen unen ja valveen rajamailla, humpsahtelen yhä syvempään uneen, kunnes päätän luovuttaa. Siirryn sänkyyn.

Nukun aamuun saakka kuin tukki. Herään virkeänä, mutta aamupalan jälkeen jo tuntuu, että voisin taas hetken levähtää. Kuuntelen kehoani ja käyn pitkäkseni. Nukahdan pian uudelleen. Päivän aikana otan vielä toisetkin päiväunet. Illalla on saunan jälkeen raukea olo, ei ole vaikea saada unen päästä kiinni. Sama jatkuu monta päivää peräkkäin. Onneksi on vapaata.

Rakastan auringon valoa. Pimeä tekee minut hulluksi. Elän kevätaikaan ristiriitaisissa tunnelmissa juuri siksi, että olen väsynyt, vaikka kevään pitäisi tuntua niin ihanalta. Lisääntyvä valo paljastaa likaiset ikkunat ja samalla minunkin sisälläni on ikäviä tunteita, joita en haluaisi kohdata. Päätän tunnustaa itselleni, että olen väsynyt. Ilman sitä on mahdotonta antaa itselleen lupaa levätä.

Mietin, johtuuko väsymys siitä, että lisääntyvä valo hämää minua touhuamaan myöhempään. Tule valvottua pidempään, kun on valoisampaa – ja valvominen taas aiheuttaa väsymystä. Vai onko kuitenkin kyse siitä, että pitkä talvi on väsyttänyt minut. Vasta keväällä uskallan tunnustaa, että väsyttää.

Rumat hanget enteilevät hyvää. Vesisade ja loska lupaavat parempaa. Ne antavat minulle luvan kääntää kylkeä. On aika levätä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin