Kiitos isästä

Kuva: Ismo Jokinen Photography

En ole viime aikoina juuri piipahdellut isän luona. Silloin, kun asuin Rovaniemellä häntä lähellä, piipahdin siellä harva se päivä. Kävelylenkin sai aina sovitettua niin, että pystyi käymään isän luona. Ihan vain istahtamassa hetkisen, juomassa kenties kupin kahvia tai ”seku vain” käymässä kylässä, niin kuin on tapana sanoa. Isä saattoi pelata pasianssia tai selata teksti tv:tä. Aina pääsin hänen karhunhalaukseen ja koin, että olin tervetullut kotiin. Ja aina, ihan aina isä kysyi, ottaisinko jotakin. Syömistä siis tarkoittaen. Joskus juomistakin.

Lyhyelläkin piipahduksella on merkityksensä. Siinä ehtii vaihtaa kuulumiset puolin ja toisin, tulee jakaneeksi omasta arjestaan pieniä asioita. Joskus isompiakin. Tokihan puheyhteys säilyy edelleen ja nyt isä useammin piipahtaa luonani, kuin minä hänen luonaan. Pakko kuitenkin tunnustaa, että minulla on isää ikävä.

Minulla on isää ikävä.

Harriet

Ehkä isän muisteleminen juuri tänään auttaa tuohon ikävään. Minä olen lähes aina saanut olla ylpeä omasta isästäni. Minua hän on aina kohdellut kultahansikkain, vaikka elämä häntä itseään olisi murjonut millä tavalla tahansa. Hän on suojellut ja varjellut, puolustanut ja pitänyt minusta huolta. Olen aina kokenut, että olen isälleni tärkeä. Ehkä kannan jopa huonoa omaatuntoa siitä, että olen kokenut olevani isälle tärkein. Kannustavat sanat, rakastava katse ja suuri syli – niitä kaikkia on tarvittu minun itsetuntoni rakennusaineiksi.

Isän ikävä oikein pulpahti pintaan, kun luin Elsi Salovaaran pääkirjoituksen tuoreesta Rauhan Tervehdyksestä. Siinä Elsi kertoi, että hänellä on kaksi isää, joista hän soittaa isänpäivänä hänelle, jonka nimi ei lue Elsin syntymätodistuksessa. Ymmärsin kirjoituksesta, että Elsi soittaisi kyllä biologisellekin isälleen, jos tämä vielä eläisi.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut paljon yllättäviä asioita. Ihmisen elämä on osoittautunut hauraaksi ja kiitollisuus omasta elämästä nousee sydämelle juuri nyt. Minun elämääni ei olisi ilman isäni elämää. Tänään kiitän isääni tästä elämästä. Kiitän siitä, että hän valitsi olla kanssani ja piti minusta kiinni avioerossa. Vaikka oli 70-luku ja minä olin vasta pieni. Kiitän kaikesta siitä, mitä isäni myötä on elämääni tullut – sitä on paljon! Kiitän rakkaista sisaruksista. Kiitän kodista, jossa on ollut elämää. Kiitän musiikin lahjasta ja sen opettamisesta, että tämä maailma ei murehtimalla kummene. Tarvitaan tekoja.

Muistan lapsuudesta tilanteen, jossa pikkusiskoni tuli itkien kotiin. Hänelle joku oli väittänyt, että minä en olisi hänen oikea siskonsa. Minä otin pikkusiskoa kädestä kiinni ja yhdessä marssimme tämän henkilön luokse. Muistan, miten painokkaasti tuolloin kerroin, että meillä on sama ISÄ! Me olemme siskoja! Onko selvä! Siitä eteenpäin se on ollut kaikille selvää. Eikä vähiten siskolleni.

Ei epäilystäkään, etteivätkö nämä olisi siskojani!

Hyvää isänpäivää kaikille isille ja kaikille isien lapsille. Ja kiitos Taivaan Isä isästä.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin