Isän katse

Isä ja minä.

Ajattelen pientä vauvaa, joka katsoo rakastavasti vanhempaansa. Se olen minä. Niin onnekas, että saan olla isän sylissä. Hän hassuttelee kanssani, vaikken ole kovin monta viikkoa vanha. Suren sen pienen puolesta, jonka vanhempi katsoo takaisin lasittunein silmin tai kivettynein katsein.

Minun elämässäni on tärkeä isän katse. Satu ruskeista silmistä elää, joka päivä uusi se on. Se katse on täynnä rakkautta, täynnä hyväksyntää. Uskon sen olleen sellainen aina, vaikka isällä ei ollut helppoa.

Isäni silmäkulmassa on arpi. Olen kuullut hänen tarinansa siitä, miten tuo arpi syntyi. Se tarina on täynnä nuoruuden kasvukipuja. Se onnettomuus oli viedä isäni ja äitini ja siinä samalla minut.

Isäni katse on osoittanut rakkautta aina. Vaikka olisin sanonut mitä. Vaikka olisin tehnyt mitä. Pahin pelkoni on se, etten enää milloinkaan saisi nähdä isäni rakastavaa katsetta.

Isän monet katseet ovat jääneet mieleeni.

Se katse, kun sylikkäin vilkutimme äidille tietäen, ettemme kohtaa pitkään aikaan.

Se katse, kun kohtasimme toisemme tauon jälkeen – jolla ei ollut merkitystä, sillä olemme yhtä aina.

Se katse, kun isäni hakee minusta tukea vaikealla hetkellä; äitinsä haudalla, veljensä viimeisellä matkalla tai laulaessaan suruvirttä ystävälle.

Se katse, kun hän taas on keksinyt uuden puujalkavitsin.

Se katse, kun isä sanoo minulle: Voi voi. Anna hevosten miettiä, niillä kun on niin paljon suurempi pääkin kuin sinulla.

Se katse, kun isä sanoo, että ihana, kun tulit kotiin.

Niin monta erilaista katsetta. Kaikki samoista ruskeista silmistä. Minulle.

Kiitos, isä jokaisesta katseesta!

Niiden voimalla minusta on tullut ehjä nainen.

Jos et olisi katsonut minua niin, kuin olet katsonut, en itse osaisi nyt katsoa lapsiani rakkaudella.

Hyvää isänpäivää, rakas! Olet tärkeä minulle!

Harriettisi

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin