Inspiroidun hiihtämisestä

Hengitän puhdasta ilmaa ja lämpö virtaa kehossani. Työnnän sauvoilla vauhtia ja tunnen, miten koko kehoni tekee työtä. Sukset toimivat hyvin, ne eivät lipsu. Minulla on hyvä mieli siitä, että pääsin ladulle, joka lähtee niin sanotusti nurkan päästä. Mutta miksi hiihtämään lähteminen on niin vaikeaa?

On minulla toisenlaisiakin hiihtokokemuksia. Yrittäessäni päästä eteenpäin, suksi lipsuu niin paljon, että vauhti jää kovin hitaaksi. Tuntuu, että menen enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Kovin kauaa ei tarvitse hiihtää, kun olen jo niin hermona, että olen valmis ottamaan sukset jalastani ja kävelemään ladun reunassa. Mieluummin vaikka kävelen upottavassa hangessa, kuin hiihdän lipsuvilla suksilla. Tuo raivon tunne, joka silloin hiipii mieleen, on niin ärsyttävä, että melkein tavoitan sen jo tätä kirjoittaessani.

Tutkimustuloksia

Olen tehnyt empiiristä tutkimusta koko neljänkymmenen vuoden hiihtourani ajan. Mittausteni perusteella uskallan sanoa, että minulla on ollut enemmän negatiivisia kuin positiivisia hiihtokokemuksia. Negatiiviset tunteet ikään kuin johtavat kilpailua ja ne aina muistuttavat olemassaolostaan. Etenkin, jos lähden hiihtämään.

Ensilatuni vie Norvajärvelle, jossa ei talvella ollut juuri muita harrastuksia kuin hiihto ja luistelu. Muistelen, että me hiihdimme aina. Koko talven. Välitunnillakin joku saattoi käydä hiihtämässä! Sen lisäksi koulussa järjestettiin hiihtokilpailuja, joihin oli pakko osallistua. Oli noloa aina hävitä noissa kisoissa. Sain fyysisiä oireita, kun piti lähteä hiihtämään. Niin kamalaa se silloin oli.

En muista, että olisin koskaan hiihtänyt isän tai äidin kanssa. Puhumattakaan, että olisimme tehneet jotakin koko perheen hiihtoretkiä. Melkein naurattaa jo ajatuskin. Mutta minä olen yrittänyt hiihtää omien tyttöjeni kanssa, enkä ole heille kertonut, mikä viha-rakkaus -suhde minulla on hiihtoon. Päin vastoin. Kun hiihdämme, saatan muistuttaa heille, miten mukavalta hiihtäminen tuntuu heidän kanssaan.

Olen päättänyt innostua hiihtämisestä. Elämässäni juuri mikään ei ole helpompaa, kuin lähimmän ladun löytäminen. Huikea latuverkko lähtee vierestä, suuri osa reitistä on jopa valaistu ilta kymmeneen saakka. Lisäksi kaikki tämän talven hiihtoretket ovat olleet positiivisia kokemuksia. Ehkä tämä on joku enne! Mitä, jos minä hurahdan hiihtoon?

Ammattilainen auttaa

Päätän kysyä neuvoa Suomen A-hiihtomaajoukkueen lihashuoltajalta ja henkiseltä valmentajalta Kerttu Helyseltä. Hän varmasti tietää vastauksia kysymyksiini. Hän tuntee minut ja tietää miten auttaa minua. Tavoitan hänet Saksan Oberstdorfista, jossa hän on edustusjoukkueen kanssa. Kerttu ymmärtää hyvin murheeni ja muistuttaa minua, että aina, kun voi, kannattaa lähteä hiihtämään.

– Hiihto on yksi parhaista lajeista, jossa pienellä lenkillä saa itsellensä paljon hyvää aikaan. Kroppa ja mieli kiittävät sinua jälkeenpäin!

Epäilen silti. Löydän monta syytä, miksi en lähtisi. Sataa lunta, on varmasti aika nihkeä keli. Tai jos on pakkanen, niin ehkä suksi ei toimi kovin hyvin. Kello on aika paljon, eihän silloin kannata lähteä. Sitä vaikka virkistyy liikaa, eikä sitten pysty nukkumaan. Jos aamulla liian aikaisin lähtee, niin varmasti nukahtaa kesken päivän.

– Älä hukkaa mahdollisuuksia, Kerttu muistuttaa. Kesällä et pääse hiihtämään lainkaan, joten nyt kannattaa mennä.

Kesäisin en ole koskaan kaivannut hiihtämistä. Se ei ole tullut silloin mieleenikään! En muista kesäaikaan edes ajatelleeni hiihtämistä. Mutta toden totta. Ystäväni Nurmijärvellä on kateudesta vihreä, sillä hän haluaisi hiihtää. Hän hiihtäisi mielellään, mutta kun ei ole lunta.

EI OLE LUNTA! Tulisi vain tänne meille. Täällä on lunta! Vaari oli tehnyt melkein kaksi tuntia lumitöitä, että pääsin autolla pihaan viikonlopun jälkeen. Ja taas on luvattu lumisadetta. Toinen haluaisi lunta ja toisen mielestä sitä on liikaa. Löytyykö ketään, jonka mielestä lunta on sopivasti?

Yritän löytää lisää hyviä puolia hiihtämisestä. Kun saan tarpeeksi hyvät perustelut taottua päähäni, ehkä sitten oivallan jotakin oleellista ja alan rakastaa hiihtoa. Kerttu keksii heti uuden näkökulman.

– Ajattele, kun laitat sukset jalkaan ja tunnet, miten sinä viet suksia. Ne tottelevat sinua. Ihan parasta, joku tekee niin kuin sinä haluat!

Voi Kerttu rakas. Sehän se ongelma juuri on ollutkin, että sukset eivät ole totelleet minua. Ainakaan kovin usein. En tosin ole koskaan harrastanut mielikuvaharjoittelua hiihtoon liittyen. Olisi varmaan kannattanut. Kerttu opettaa, miten voin katsoa televisiosta hiihtoja ja samalla miettiä itsekin hiihtäväni. Hengästyn pelkästä ajatuksestakin.

Yksi kaveri kertoo oman kokemuksensa siitä, että kun hän on ajatellut liikkumista vähemmän, on hän saanut liikuttua enemmän! Tuota voisin testata. Välillä tosin olen ajatellut niin vähän liikkumista, ettei vähempää voi enää ajatella. Sen kyllä huomaa ulkomuodostakin, näyttäisin muumilta, jos pukeutuisin tiukkaan hiihtoasuun. Tämä edellä mainittu kaveri vertaa hiihtolenkkiä hampaidenpesuun. Jälkeenpäin tuntuu hyvältä vaikka joskus tuntuu, ettei jaksaisi mennä. Mutta onko kertaakaan harmittanut hiihtolenkin jälkeen – saati hampaiden pesun?

Siskoni Pilvi on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa on turha odottaa jotakin liikuntakärpäsen puremaa, sitä ei tapahdu. Näitä kärpäsiä ei ole olemassa. On vain päätettävä, milloin lähtee lenkille ja sitten lähdettävä, milloin on päättänyt. Siitä se inspiraatio tulee, kun lähtee ensin hiihtämään.

Luen Lapin Kansasta, että murtomaahiihto on Keski-Euroopassa nautiskelulaji. Päätän, että se on sitä myös Napapiirillä.

Tsempataan toisiamme, vaikka sitten hiihtämään!

Sinun, Harriettisi

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin