Iloa ikä kaikki

Minua harmittaa, etten itse tullut jutelleeksi vanhempieni, puhumattakaan isovanhempieni kanssa tarpeeksi heidän elämästään. Niin monta kysymystä jäi kysymättä. Kyllä muisteleminen on tärkeää, pitäisi enemmän vielä järjestää tällaista.

(Timo Urponen 14.5.2016)

90-vuotias talovanhus näyttää edelleen nuorelta!
90-vuotias talovanhus näyttää edelleen nuorelta!

Ylisukupolvisuus on tullut minulle tärkeäksi arvoksi, jota haluan vaalia. Huomaan jatkuvasti ajautuvani tilanteisiin, joissa se tuo uusia näkökulmia elämääni. Tärkeä kolmen sukupolven kohtaaminen tapahtui Tyttöjen talolla Iloa ikä kaikki -tapahtumassa, kun Timo Urponen, eli Timo-ukki tuli muistelemaan aikaa, jolloin Urposen perhe asui Kansankatu 9:ssä. Joukko kiinnostuneita oli tullut paikalle ja tarkkana tarinoita kuuntelivat myös Timon poika, puolisoni Ville ja tyttäremme Hulda ja Hilda.

Oma koti kullan kallis

Talon vieressä on mänty, joka koskettaa jo taloa. Mitähän kaikkea tuo mänty on nähnyt? Kuva: Lappilainen
Talon vieressä on mänty, joka koskettaa jo taloa. Mitähän kaikkea tuo mänty on nähnyt? Kuva: Lappilainen

Tuttu mänty tervehti ystäväänsä pihalla. Sekin oli vanhentunut, melkein nojasi jo taloon – kuin tukea ottaakseen. Timo-ukki, 83 astui talon pirttiin ja hämmästeli, miten pieneltä kaikki tuntui. Talon huoneiden korkeus sentään oli tuttua, mutta olivatko huoneet juuri näin pieniä? Näissä huoneissa oli tilaa! Hän astui ensimmäisen kerran tuohon taloon sitten vuoden 1952, jolloin Urposen perhe muutti viereen valmistuneeseen kivitaloon.

Nykyinen Tyttöjen talo oli silloin kansakoulunopettajien asuntola. Jokaisessa huoneessa asui joku perhe. Saman keittiön jakoivat Urposten perheen lisäksi Sara Orakoski ja Aili Kariniemi äitinsä kanssa. Talossa asui tuolloin kymmenen perhettä neljässä huoneistossa. Samankaltainen tilanne saattaa olla maassamme asuvilla pakolaisilla tänä päivänä.

Timo-ukki
Timo Urponen muisteli tarinoita talossa, jossa hän itse asui vuosina 1945-1952.

Siinä me siis istuimme samassa huoneistossa, jossa ukki oli asunut vuosina 1945–1952. Oli suoranainen ihme, että tuo talo säilyi sodalta, sillä koko ruutukaava-alue paloi maan tasalle – vain muutamia yksittäisiä taloja säilyi. Isä Eero, äiti Saara ja pojat Timo ja Olli Urponen muuttivat taloon Haapavedeltä, jossa Eero oli sodan jälkeen kouluhallituksen määräämänä evakkolasten opettajana.

Timo-ukki oli tuolloin kuudennella luokalla kansakoulussa ja tuli käymään Rovaniemellä vain lomilla. Muu perhe muutti Rovaniemelle syyslukukauden alussa vuonna 1945, kun Eero Urponen sai täällä avoinna olleen opettajan viran. Siihen virkaan hän halusi ja niin hän tuli valituksi kansakoulunopettajan virkaan koululle, joka sijaitsi nykyisen harjoittelukoulun, ent. keskuskansakoulun takana olevassa parakissa (nyk. uimahallin vieressä).

Kun vuonna 1946 ukki virallisesti muutti tuohon taloon, hän tuli junalla Haapavedeltä. Mukanaan kassi, jossa oli omat likaiset vaatteet. Siinä kaikki. Kaupungin katukuva oli todella surullisen näköinen. Silloin asuttiin raunioissa, kivitalojen palaneiden muurien ympärille kyhätyissä hökkeleissä. Yksi opettajien asuntoloista oli kuitenkin ehjä – vaikka vierestä oli hävitetty kaksi juuri samanlaista taloa ja kolmikerroksinen kivinen koulutalo. Seuraava ehjä talo oli Tuovis-papin (Aarne Tuovinen, pappi) talo seuraavassa korttelissa, lähellä olivat myös ehjänä säilyneet Asemarakennus ja Asemapäällikön talo. Jo tuolloin ukki on nähnyt näitä taloja, kävellyt niiden ohi, leikkinyt niiden tuntumassa.

Sodan jäljet

Kaikki, mitä vain saatiin säästettyä ja pelastettua raunioista, kerättiin talteen. Rakennustarvikkeita ei ollut. Eikä ollut juuri osaamistakaan – miehiä oli paljon kuollut ja haavoittunut sotien aikana. Lapsia varoiteltiin raunioiden vaaroista – koko ajan sai varoa niihin jääneitä ammuksia, kranaatteja ja miinoja.

Kuva: Lapin maakuntamuseon kuvakokoelma
Kuva: Lapin maakuntamuseon kuvakokoelma

Ukki muisteli, että Ounaskosken sillan kupeeseen oli jäänyt vanha veturi, joka oli todella tarkkaan miinoitettu. Aina, kun joku yritti sitä mennä tutkimaan, siinä tapahtui räjähdys. Veturin luona kuoli ja haavoittui paljon ihmisiä. Äiti varoitteli joka päivä, ettei sinne saanut mennä. Juuri mikään ei näyttänyt surullisemmalta, kuin tuhottu silta. Sitä näkyä ei voi unohtaa koskaan.

He olivat etuoikeutettuja, että heillä oli kokonainen talo, jossa oli ehjät ikkunat ja ovet ja katto pään päällä. Uunien kaakelipinnat olivat sirpaleina, mutta uunit toimivat silti. Taloa lämmitettiin juuri noilla samoilla kakluuneilla, joita saimme ihastella viikonloppuna. Vain muutamia kymmeniä vuosia sitten Saara-mummi oli sytyttänyt tulet näihin uuneihin.

Rovaniemi kasvoi. Vaikka 16 000 taloa paloi, saatiin muutamassa vuodessa rakennettua paljon. Sotilaat olivat tuhonneet vain taloja ja siltoja. Onneksi he eivät tuhonneet metsiä, sillä ilman niitä elämällä ei juuri olisi ollut edellytyksiä. Kaupungin kasvaessa syntyi myös liike-elämää. Jokaiselle asialle oli oma kauppa.

– Silloin ostettiin irtomaitoa. Valion myymälä oli Valion tiloissa, meijerin yhteydessä. Äiti meni kauppaan tyhjän, puhtaan päälärin kanssa ja maitoa otettiin litran mitalla isosta sammiosta ja laitettiin pääläriin päivän tarpeeksi kerrallaan. Rinteenkulman kohdalla oli Karjapohjola, jossa oli teurastamo ja lihamyymälä. Torkkolassa taas myytiin leipää, tosin harvoin sitä sieltä ostettiin, ukki muistelee.

Aika kultaa muistot

Lapsihan leikkii vaikka sodan raunioissa. Niin Timo ja Ollikin. Suurinta huvia oli urheilukentällä tapahtuva liikkuminen ja luistelu. Partio harrastuksena keräsi usein lauman juuri Urposten pirttiin. Timo-ukki oli vartiojohtaja ja mukana olivat mm. Olli-veli, Heinon Mikko, Kajauksen Erkki ja pari Heleniuksen poikaa. Taisi olla muitakin.

Vaikka kaikesta oli puutetta, piirtyy aika mieliin onnellisena aikana. Sota oli loppunut ja tulevaisuudessa oli toivo. Kaksi kertaa aiemminkin heidän perheeltään oli hävitetty kaikki seinät ja tavarat – ihan kaikki. Mutta toisensa heillä oli aina, monilla oli siinä suhteessa paljon huonompi tilanne. Nyt heillä oli sentään vakituinen koti. Kaikki asiat olivat järjestyksessä. Ensimmäistä kertaa vuosikausiin koko perhe sai olla yhdessä.

Ihmiset kuuntelivat hievahtamatta Timo-ukin tarinaa. Ville-poikakaan ei ollut koskaan kuullut näitä juttuja. Kun ei ole tullut puheeksi.

Sain oppia, että Eero-vaari oli kansakoulunopettajan työn ohella toistakymmentä vuotta kauppaoppilaitoksen opettajana, kymmenen vuotta kansakouluntarkastajan kesäloman tuuraajana, oli kaupunginvaltuustossa ja -hallituksessa ja jopa kauppalanjohtajan varamiehenä hänen ollessa kesälomalla. Hän oli aktiivisesti mukana Ounasvaaran Hiihtoseurassa, Lapin Lukossa, reserviupseereissa, vapaussotureiden muistosäätiöissä – jopa Rovaniemen ensimmäisen Lions klubin perustajajäsen hän oli! Merkkihenkilö kaupungissamme, näin täytyy sanoa.

Lähdemme kotiin. Mänty koskettaa Tyttöjen talon kattoa. Pakkasimme auton suuren puun vieressä. Mitähän kaikkea se mänty on nähnytkään? Niin monen sukupolven leikit. Tänään se kuuli, kun mummomuskarissa soitti kolme sukupolvea. Iloa ikä kaikki!

Lue juttu Hyvää tekevät hirret Iloa ikä kaikki -tapahtuman järjestämisestä.

Lapin maakuntamuseon kuvakokoelma.

 

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin