Ihminen, äidistä syntynyt

Äidin antama elämä. Se minulla on – ja sinullakin. Jokainen ihminen on kasvanut äitinsä kohdussa. Viettänyt siellä elämänsä ensimmäiset viikot ja kuukaudet ja valmistautunut ottamaan vastaan tämän maailman äänet ja valot. Kuunnellut siellä äidin ääntä, sydämen sykettä, joka toisinaan rauhoittaa, jopa nukuttaa rauhalliseen uneen ja toisinaan saa levottomaksi. Äidin stressillä on vaikutuksensa lapseen, mutta täysin stressitöntä raskausaikaa ei taida kovin moni äiti kokea.

Kun lapsi sitten syntyy, on äiti yleensä ensimmäinen henkilö, jonka vauva kohtaa. Näissä kohtaamisissa luodaan pohja lapsen tulevaisuudelle. Jokainen lapsi ansaitisisi saada kokea äidin rakastavan ja hyväksyvän katseen. Ja hymyn, jonka vauva haluaa jo pian antaa takaisin. Yksi äitiyden paradokseista on se, että ensin äiti kantaa huolta lapsestaan, mutta kun aika kuluu, onkin lapsen vuoro kantaa huolta äidistään. Toivottavasti ei liian aikaisin.

Äitienpäivänä jäin miettimään sitä, miten monelle päivä on kipujen päivä. Täynnä kyyneliä. Monet itkivät eilen omaa äitiään. Ne, jotka ovat joutuneet luopumaan äidistään liian aikaisin, ovat ehkä kantaneet suuria taakkoja sen vuoksi. Niin paljon jäi sanomatta, niin paljon jäi tekemättä. Ne, jotka ovat saattaneet äitinsä hautaan pitkän elämän jälkeen, ovat silti yksin, vaikka luottaisivat arvojensa mukaisesti siihen, että nyt kaikki on hyvin. Kiitollisuuskin voi tuottaa kipua silloin, kun on ikävä.

On varmasti viiltävän tuskallista viettää äitienpäivää niin, ettei kukaan muista. Kipeitä haavoja kantavat ne, joilla äiti elää ja hengittää, mutta sidettä häneen ei ole. Tai ne, jotka eivät tiedä totuutta siitä, miksi äiti teki niin kuin teki, jättäen liian paljon kysymyksiä vaille vastauksia. Kipua kantaa myös hän, joka niin kovasti haluaisi äidiksi, muttei toive näytä toteutuvan lainkaan. Oli miten oli, äitiyteen liittyen ihminen kokee jossakin elämänsä vaiheessa tuskaa. Jos ei muualla, niin synnytyssalissa.

Lähtökohtaisesti kuitenkin ajattelen, että jokainen äiti haluaisi olla hyvä äiti lapselleen. Toisaalta jokainen äiti kokee riittämättömyyttä siitä, ettei pysty parempaan. Onko kuitenkin tärkeintä se, että kertoo lapselleen, miten rakas tämä on? Että lapsi saisi kokea, että äiti rakastaa minua.

Äitiys muuttaa ihmistä, sillä lapset opettavat äitejään. Äitinä elämä on paljastanut minusta kaikki puoleni. Äitinä olen kokenut äärimmäiset tunteet hyvässä ja pahassa. Lapseni on nähnyt minut parhaimmillani ja kauheimmillani. En koskaan olisi voinut kuvitella, mihin kaikkeen olen valmis toisen puolesta, kunnes minusta tuli äiti.

Mikään muu asia ei ole vaikuttanut minuun niin paljon, kuin se, että sain lapsen. Se hetki määritti minun tulevaisuuteni totaalisen erilaiseksi. Se sitoutti minut sukupolvien ketjuun, jollaisen osa olen itse saanut olla pienen hetken ajan. Ainakin, mikäli tätä ajanjaksoa tarkastelee tarpeeksi laajalla perspektiivillä.

Tänä äitienpäivänä haluan sanoa äidilleni, että rakastan häntä. Rakastan, vaikka sitä ei aina uskoisi. Rakastan, vaikken ole sitä voinut aina näyttää. Ja nyt puhun sekä äidille, joka on minut kasvattanut että äidille, joka on minut synnyttänyt. Sillä he molemmat yhdessä tekivät minusta sen, mikä minä olen nyt.

Ihmisen elämä on niin vietävän lyhyt. Jos saan elää vielä 30 vuotta, on minulla jäljellä reilut 10 000 päivää. Onko se paljon?  

Kiitos, että viivähdit blogini parissa!

Harriet

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin