Hikoile nyt, loista myöhemmin

Kaikki muut nukkuvat vielä – tai ainakin ovat nukkuvinaan. Otan mukaan pyyhkeen ja vesipullon, puen lenkkivaatteet päälle, hyppään pyörän selkään ja ajan rantaan. Jätän pyöränsarveen kassin, jossa on pyyhe ja lähden juoksulenkille.

On viileä, mutta aurinkoinen aamu. Kävelen lämmittelyksi kymmenisen minuuttia ja sen jälkeen lähden kevyelle hölkälle. Juoksen hitaasti, joku ei vauhtiani edes kutsuisi juoksuksi, mutta aivan sama. Minulle riittää, vaikka hölkkäisin kuinka hitaasti. Kroppa oikein huutaa liikettä. Se vaatii juoksun antaman iskun koko kehooni ja tunnen, miten juoksulla on vaikutusta yläselkään saakka.

Jalat tuntuvat raskaalta. En silti luovuta. Niillekin totean, että joudatte kyllä liikkeelle, nyt on juoksuaika. Pian löydän hyvän rytmin, jossa hengitys ja liike kulkevat sulassa sovussa. Mieli kohoaa sitä myöden, kun totean, että jaksan hyvin. Hikipisarat valuvat selkääni pitkin, kasvot punaisena liikun eteenpäin. Hikoilen nyt ja loistan sitten joskus myöhemmin.

Monta kilometriä menee niin, etten tiedosta aikaa. Huomaan ajattelevani, miten lyhyt matka pyörän luo enää on ja hetken harkitsen vielä koukkaavani jonkun pienen ylimääräisen lenkin. Maltan kuitenkin mieleni. Minua odottaa joki. Sen voimalla otan loppuspurtin. Juoksen viimeiset 200 metriä niin lujaa kuin ikinä jaloistani pääsen.

Odottava Oulujoki, kuva Harriet U

Riisun juoksuvaatteet ja pulahdan jokeen. Tätä minä olen odottanut koko vuoden. Vaikka vesi tuntuu jäätävän kylmältä, on silti hyvä olla. Muutaman minuutin uinti tekee ihmiselle onnellisen olon. Tuo onni hehkuu poskilla tänäänkin.

Mukavaa viikkoa sinulle!

-Harrietti

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin