Hän on niin kuin minäkin

Olen saanut ihan muutama päivä sitten kuulla, että minulla on Rovaniemellä sukulainen. Hänen äitinsä on minun mummoni sisko, puolikas – mutta niitähän meillä ei lasketa. Kuka on puolikas, kuka kokonainen, ota siitäkin selvää. Enemmän ja vähemmän rikkinäisiä olemme kaikki. Hän on lahja minun elämääni.

Silmät – sielun peili

Katson häntä silmiin. Näen niissä omani. Ne muistuttavat minulle jostakin sellaisesta, mitä kannan sisälläni, mutta mistä en ole ollut tietoinen. Melkein kuulen jo sävelenkin: Satu ruskeista silmistä elää, joka päivä uusi se on. Ihan niin kuin isä laulaisi minulle sitä laulua, aivan sydämestä ottaa. Katson korkeita poskipäitä. Hymyä, joka tarttuu ja joka valaisee koko huoneen.

Minä ja tyttäreni. Kuva: Susanna Ojalehto

Miten ihmeellistä! Me olemme sukua. Meidän kohtalomme kytkeytyvät toisiinsa. Siinä me istumme kahdestaan ja jutellen aika lentää kuin siivillä. On niin hyvä olla. Tiedätkö, miltä tuntuu, kun on sydämessä hyvä olla? On aivan rauhallista, enkä halua lähteä minnekään. Haluan vain olla. Hän puhuu minulle ja minä kuuntelen häntä. Minä puhun hänelle ja hän kuuntelee minua. Punomme tarinoitamme yhteen, etsimme elämästämme risteäviä polkuja, joita löytyy paljon. Kuuntelemalla hänen tarinaansa näen oman tarinani uudessa valossa. En pääse itseäni pakoon.

Niin samanlaiset

Olemme molemmat sellaisia, että katsomme mieluiten eteenpäin. Emme haikaile mennyttä, emme mieti, miksi joku asia ei onnistu. Näemme asioissa aina valoisat puolet ja osaamme toden totta ottaa ilon irti hetkestä. Täysin toivottomia tilanteita ei olekaan, vaan kaikella on tarkoituksensa.

Avaamme rohkeasti elämäämme. Näemme siinä myös säröjä, mutta ne eivät hämmästytä kumpaakaan. Päinvastoin, rosoiset kohtamme tuntuvat tutulta. Olemme samaa verta ja lihaa. Voiko joku ihminen tulemalla toisen elämään, tehdä hänen maailmastaan kerralla kauniimman paikan?

Mitä ihminen pohjimmiltaan kaipaa? Sitä, että hän tulee kuulluksi. Sitä, että hän tulee nähdyksi. Ja että joku sanoo hänelle, että sinua minä tarvitsen. Ja jos jossain elämän vaiheessa ihminen tulee hylätyksi ja satutetuksi, häneen tulee kolo. Elämään kuuluukin jäädä hämäriä paikkoja, vaikka elämän tärkeimmät tapahtumat mielessä pysyisivätkin. Emme koskaan pysty selittämään auki kaikkia mielemme pohjamudista nousevia ajatuksia.

Elämä on matka

Sinä päivänä kun synnyin, aloitin matkani, joka täällä päättyy siihen, kun kuolen. Ei ole yhdentekevää, mitä matkalla tapahtuu. Mutta sukupolveni, joista olen periytynyt, ovat mahdollistaneet minun matkani. Olen yksi pieni lenkki tässä sukupolvien ketjussa, jota olen osaltani jatkanutkin, sillä minulla on kaksi tytärtä. Mitä he mahtavat kirjoittaa minusta, kun ovat aikuisia? Miten he kokevat oman elämänsä juuri minun lapsinani ja tämän suvun osasina? Periaatteessa siis olen myös osa minun vanhempieni ja esivanhempieni elämää. Minun tarinani on pieni osa laajempaa tarinaa, sellainen on ihmisen osa.

Osaamme molemmat iloita arjen pienistä asioista.

Kristittynä näen kaiken vielä päättyvän hyvin, vaikka tässä elämässä vaikeaa välillä onkin, kääntyy lopulta kaikki siunaukseksi. Mutta nyt on elettävä rohkeasti. Otettava vastaan se, mitä annetaan. Osaanko ottaa vastaan rakkautta?

Lähden pois, vaikken haluaisikaan. Olen löytänyt samankaltaisen olennon kuin minä. Iloisena tartun häntä kädestä. Hän lähtee mukaani ja jää ajatuksiini. Näin juuri pitää olla. Saan muistutuksen siitä, että jos joku ihminen pysyy ajatuksissani, hänen kuuluukin olla siellä.

Kiitos, että tulit elämääni, Kerttu!

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin