Elämäni hetket pääsiäisen kautta

Olen yksin Oulujoen pappilan kauniissa ruususalissa. Valo täyttää jo huoneen, vaikka on ilta. Pohdin elämääni pääsiäisen kautta.

Mikä omassa elämässäni ollut mieliinpainuvin yhteinen ateriani, elämäni kiirastorstai? Entä mikä on ollut mustin päiväni, synkin ja surullisin päivä, elämäni pitkäperjantai? Entä lankalauantai sitten, epätietoisuuden päivä? Tai elämäni pääsiäinen, ilon päivä. Minkä päivän nimeäisin sellaiseksi juuri nyt?

Minun elämäni kiirastorstai, mieliinpainuvin yhteinen ateria oli kerran heinäkuussa, kun vietimme siskoni perheen kunniaksi Tunturijuhlaa. He olivat olleet Malesiassa kaksi vuotta, emmekä olleet nähneet pitkiin aikoihin. Koska suomalaiset joulut olivat jääneet väliin, vietimme heinäkuussa joulua. Loihdimme esiin parhaimmat jouluherkkumme ja jopa joulupukki tilattiin tuohon iltaan mukaan. En ikinä unohda tuota iltaa ja yhteistä ateriaa. Rakkaat ihmiset olivat koolla ja ateria nautittiin tunnelmallisessa ympäristössä Nivavaaran kammilla. Meillä oli mukavaa ohjelmaa, kaikki lapset saivat myös lahjan. Sillä, mitä syötiin, ei ollut väliä. Sillä oli väliä, että silloin sanoitimme ääneen asioita, jotka tuntuivat tärkeältä. Tuohon iltaan kuului myös musiikki. Soitimme ja lauloimme. Mutta illan päätteeksi musiikki vaimeni, kynttilät sammutettiin ja kammin ovi sulkeutui.

En pysty nimeämään suurinta suruani. Olen ollut elämässäni niin onnekas. Mutta toki elämässäni on ollut surun hetkiä, jotka kaikki punoutuvat surun helminauhaksi. On aina surullista menettää tärkeä ihminen. Tähän saakka suruissani raskainta on silti ollut nähdä toisen suru. Isän veljen kuollessa surin eniten isääni, jolla ei enää ollut veljeä ja serkkuani, jolla ei ollut isää. Lupasin omani hänelle lainaksi, jos hän tarvitsisi olkapäätä. Reijo -sedän kuollessa surin tätiäni ja serkkujani, vaikka toki minulle jäi myös iso ikävä Reijoa. Ehkä kuolema ei olekaan elämässä surullisinta, vaan elämä, jos siitä puuttuu ilo ja rakkaus.

Elämäni pitkäperjantaita pohtiessani tulee mieleen, että jokaisella meillä on oma ristimme kannettavanamme. Omat tekomme, joita ei huvita ajatella. On lohduttavaa oivaltaa, että olimmepa millaisia tahansa, saamme luottaa siihen, että on joku, joka kärsi minunkin puolestani. Minä saan olla vapaa.

Tänään miettiessäni lankalauantaita, epätietoisuuden ja odotuksen päivää, nousee sydämelleni tämä kummallinen korona-aika. Minun elämäni lankalauantai on juuri nyt. Elämmekö sitten ikuisesti lankalauantaissa? Milloin saan järjestää juhlat? Milloin pääsen lomamatkalle – siis sellaiselle, jossa saa olla yhdessä ja tanssia ja istua ravintoloissa? Milloin saan kuunnella elävää musiikkia? Alkaa toden totta jo tämä odotus vaatimaan veronsa. Mutta kyllä minä jaksan. Pakko jaksaa.

Elämäni pääsiäinen, elämäni iloisin päivä oli silloin, kun sain järjestää yhdessä Ronjien kanssa hyväntekeväisyyskonsertin isäni 65-vuotispäivän kunniaksi. Siitä on melkein päivälleen viisi vuotta aikaa. Kirkko oli täynnä ihmisiä ja me saimme isän kanssa kertoa yhteisen tarinamme ja laulaa lauluja sen ympäriltä. Niin juuri kuului olla.

Olisin halunnut tehdä saman nyt. Olisin 1.4.2021 halunnut seistä samalla alttarilla isäni kanssa rinta rinnan, kertoen meidän rakkaustarinamme koko maailmalle. Ehkä jouluna saamme tehdä sen, jos Luoja ja korona suovat.

Isä oli vahvasti läsnä elämäni iloisimmassa päivässä, elämäni pääsiäisessä. Tämän kuvan meistä on ottanut Ismo Jokinen.

Elän pääsiäisen elämäni kautta. Pohdin ystävääni, joka on parantunut vakavasta sairaudesta. Pohdin toista ystävää, jolla on terveyshuolia. Miten he mahtavat pohtia omaa elämäänsä omien kokemustensa jälkeen? Onko heidän elämänsä suurin ilo vain se, että saa elää?

Jään ajattelemaan sitä, miten lempeällä kädellä minua onkaan elämässäni kohdeltu. Minua on hellitty ja hemmoteltu ja olen saanut kokea suurta rakkautta. Tänä pääsiäisenä olen iloinen. Iloni on yllätyksessä ja siinä, kun isokin lapsi haluaa virpomaan ja riemuitsee löydettyään piilotetun suklaamunan. Minun pääsiäiseni on täynnä kiitollisuutta siitä, millainen lahja elämä on minulle ollut. Voinhan minä suunnitella oman tieni tästä eteenpäinkin, mutta Taivaan Isä ohjaa askeleeni. Niinpä olen vakuuttunut siitä, että olen matkalla juuri sinne, minne minun kuuluukin mennä.

Ole siunattu juuri nyt ja tänä pääsiäisenä.  

Harrietti

Tämä kirjoitus syntyi Minun tarinani Raamatun inspiroimana -kirjoituskurssilla. Kurssin ohjaajana on tarinapappi Satu Kreivi-Palosaari.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin