Elämän ihmeellisyydestä

Pohjois-Pohjanmaalla, Siikalatvan kunnassa sijaitsee pikkuinen kylä nimeltään Mankila. Kylän halki virtaa Siikajoki ja hämärässä ajettaessa näyttää siltä, ettei kylässä ole kovin paljoa elämää. Tuo virheellinen käsitys muuttuu, kun tullaan paikallisen kylätalon, Laakson Vesan pihaan. Viereisen tilan emäntä kiiruhtaa navetalta iltamiin, joiden teemana on rohkeasti ELÄMÄN IHMEELLISYYS!

Kiljo tai Koljo, jättiläinen Mankilan kylätalon pihalla.

Tuo vuonna 1915 rakennettu kylätalo kuhisee elämää. Pihalla palavat elävät tulet ja talon menoa vartioi kaksi jättiläistä; Kiljo ja Koljo. Ihan totta! Nuo yli viisimetriset muhkeat jätit on tehty lähes koko kylän voimin. Suuruudellaan ne osoittavat, mikä vahvuus on paikallisissa tarinoissa ja siinä, kun ihmiset päättävät yhdessä tehdä jotakin suurta – tallentamalla ja jakamalla näitä tarinoita ja herättämällä niitä henkiin. Viimeisin tempaus oli nähtävillä viikonvaihteen Kalevassa. Mankilalaisten itse tekemä kaislavene pääsi koeajolle Mankilanjärveen, josta veneen valmistusmateriaalit ovat peräisin. Eräällä kauniilla rouvalla oli samoista kaisloista valmistettuja koruja kaulallaan. Melko kekseliästä, eikö?

Kylätalon lämpö käärii vieraat syliinsä. Talo on saanut talkoovoimin lämmitysmuodokseen maalämmön ja nyt tuo sama talkooporukka häärää keittiössä. Tarjolla on suolaista ja makeaa, kuten hirvi-sienipiirakkaa, mokkapaloja, kahvia ja teetä. Pihagrillissä tirisevät makkarat. Kerran viikossa tarjolla on lounas, jota valmistetaan tietysti yhdessä, vuorotellen. Kyläseura on tehnyt hartiavoimin töitä oman paikallisidentiteettinsä vahvistamiseksi ja kylässä asuvat ihmiset ovat tiedostaneet oman roolinsa kylähengen ylläpitäjinä. Voin vannoa, että tuo kylähenki hehkuu paikalle saapuneiden ihmisten kasvoilla. Sitä jää mielellään tuijottamaan.  

Ohjelmalliset iltamat

Finlandia-palkittu Juha Hurme halusi tuoda oman produktionsa juuri Mankilan kylätalolle. Tuntuu käsittämättömältä, miten upealla tavalla näyttelijäryhmä maastoutuu Mankilaan. He näyttävät ja kuulostavat siltä, kuin olisivat aina harjoitelleet juuri tällä lavalla ja aina laulaneet juuri näille ihmisille.

Suomessa vastaavanlaisia seurantaloja on lähes joka kylässä, itsekin olen vieraillut niistä monissa isäni kanssa. Vuosikymmenet ovat kuitenkin jättäneet jälkensä näiden kylätalojen ohjelmiin. Tansseja ei enää juuri järjestetä, saati muita ohjelmallisia iltamia. Talkooväki käy vähiin, nuoret muuttavat maalta kaupunkiin. Mutta Mankilassa tapahtuu ja siellä näyttää asuvan myös lapsia ja nuoria!

Ohjelmakokonaisuus kunnioitti vanhaa iltamaperinnettä, enkä voisi kuvitella parempaa esityspaikkaa tämänkaltaiselle hyvän tuulen ohjelmalle. Talo tuoksui menneelle ajalle ja yleisössä istuessa tuli miettineeksi oman lapsuuteni ala-asteen, Norvajärven ala-asteen juhlasalin tunnelmaa. Tuttuja ja tuntemattomampia lauluja säestettiin polkuharmoonilla ja laajalla kavalkadilla muitakin soittimia, kotikutoinen tunnelma ja vahva yhteislaulu saa sydämeen vahvan tunteen siitä, että haluaisi itsekin olla lavalla mukana laulamassa ja soittamassa.

Kylätalo valmistautuu iltamiin

Mikä on likaisinta maailmassa? Entä kumpia on enemmän, tähtiä vai lehtiä? Näihin kysymyksiin ja muihinkin tärkeisiin asioihin sai uusia näkökulmia Elämän ihmeellisyys -iltamista. Luonnon monimuotoisuus sai aivan uusia ulottuvuuksia. Sydän parka meinasi revetä kahtia, kun työryhmä oli ottanut ohjelmistoonsa muutamia Rosa Liksomin väkeviä tekstejä. Hoon päältä raatittuna tietenkin! Ja pääsipä estradille itse Reidar Särestöniemikin. Lavasteita ei juuri tarvittu. Kaikki, mitä lavalla nähtiin, toteutettiin ihmisen avulla. Minua puhutteli se, miten ihminen taipui ensin lehmäksi – näyttäen sen todellisen luonteen. Kohta ihminen olikin poro, ilmielävä poro. Ja siinä silmät aukenivat, kun Reidar maalasi ”pänsselillään”, siinä nähtiin värien roisketta!

Luulen, etten ollut edes kuullut Mankilan kylän nimeä ennen viikonvaihdetta. Ilman ystäväni oivallusta en koskaan olisi löytänyt tietäni Elämän ihmeellisyys -iltamiin. Nyt Mankilan kylä heräsi henkiin paikkana, jonka tapahtumia tulen seuraamaan jatkossakin. Voisin aivan hyvin kuvitella, että Mankilan kylästä toteutettaisiin draamasarja televisioon. Siinä pääosissa voisivat olla vaikkapa kyläyhdistyksen aktiiviset naiset ja miehet, jotka vuokrasivat kylän järven keskeltä pienen saaren. Saari oli nimeltään Kotasaari. Saaressa oli vain yksi talo, jossa ei ole sähköä eikä Internettiä. Mitä Kotasaaressa kerran tapahtuikaan?  

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin