Äiti – osa rakkauden ketjua

Siniristilippu salossa äitienpäivänä 2016
Siniristilippu salossa äitienpäivänä 2016

Kuuntelin äitienpäivänä radiolähetystä, joka antoi monenlaisia näkökulmia äitiyteen. Tuli mieleeni aika, jolloin itse tulin ensimmäisen kerran äidiksi. Oli ihmeellistä katsoa omaa lasta silmiin ja kohdata hänet ensimmäistä kertaa, pitkän odotuksen jälkeen. Olin äitinä yhtä aikaa varma ja epävarma. Varma siitä, että minut on luotu äidiksi ja epävarma omasta itsestäni äitinä. Miten selviäisin tuon pienen kanssa?

Toden totta olin ihan jäykkä. Jännitin imettämistä ja niskani olivat koko ajan jumissa. Kaikki muut osasivat upeasti hoitaa vauvojaan, mutta osasinko minä? En tuntenut kehoa, jossa olin. Olin liian suuri ja ihan rikki. Mutta rakastin enemmän kuin koskaan. Halusin nukkua lähellä vauvaani, heräsin joka inahdukseen. Jotenkin minulta puuttui rentous, jota kadehdin muilta äideiltä. Minulla oli kaksi suurta tarvetta. Halusin pitää huushollin siistinä ja kirjoittaa ylös kaiken, mitä vauva teki.

Kuva: Susanna Ojalehto
Kuva: Susanna Ojalehto

Halusin muistaa yksityiskohtia. Olen dokumentoinut niitä ehkä liiankin kanssa. Olisin halunnut itsekin tietää, miten nukuin vauvana, mistä iloitsin, miten leikin. Mitkä asiat kiinnostivat minua, missä kävimme kun olin ihan pieni, mitä tein, kun näin ensimmäisen lumisateen tai miten rauhoituin nukkumaan. Ehkä tätä koloa paikkaamaan olen kirjoittanut asioita ylös – jotta lapseni saisi tietää yksityiskohtia hänen lapsuudestaan.

***

Äitienpäivänä seuraan äitiäni lapseni kanssa. Hän katsoo piirtävää lastani. Kehuu ja kannustaa, ihan vain on vierellä, kun lapsi piirtää. Hän ei ota selfietä, ei ole menossa minnekään, istuu vain ja on lapseni vierellä. Katsoo silmiin ja kysyy, mitä kuuluu. Elää tätä elämää tässä hetkessä toista varten, lastenlastaan varten. Huoneessa on muitakin. Mutta aika on pysähtynyt heihin. Laulamme yhdessä: Hiljaa mummon vanha kaappikello raksuttaa, mummon pienen pirtin lämpimässä…

Äiti pyyhkii kyyneleen, jos toisenkin. Mitä lie mietti, omaa äitiään varmaankin. Toteuttaa huolenpidon ketjua, josta on itse aikanaan ollut osallinen. Ehkä tästä piirtävästä lapsesta tulee aikanaan rakastava äiti tai jopa isoäiti. Äiteinä me saamme olla osa ihmeellistä rakkauden ketjua. Silti kaikilla meillä on äiteinä myös puutteita. Väsymystä, virheitä, väärin valittuja sanoja ja tekoja. Mutta lohdullista on, että voimme pyytää anteeksi – ja saada anteeksi. On pakko oppia sietämään sitä, ettei ole täydellinen.

Otan lapseni syliin ja halaan häntä. Rukoilen viisautta olla riittävän hyvä äiti juuri näille omille lapsilleni. Se riittää.

Facebooktwittergoogle_plusredditpinterestlinkedin